On kevät 2001. Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen, ympäristötaiteen ja mediataiteen opiskelijoita eri vuosikursseilta, suurin osa kuitenkin sinä keväänä valmistuvia, vuonna 1997 aloittanutta vuosikurssia, ja yksi mediapuolen opiskelija samalta vuosikurssilta, kantavat ruskeita pahvilaatikoita, ensimmäistä omaa lehteään, kohti valmistuvien taideluokkaa, jossa silkkipainoseulat odottavat. Lehti on kustannettu niin, että jokainen maksoi yhtä suuren osan painokuluista ja saa lopulta yhtä monta lehteä itselleen. Koska raha on niukasti, päättivät taiteilijanalut painaa kanteen lisävärin käsin, käyttäen koulun grafiikanluokan resursseja: silkkipainoseuloja, emulsioita ja värejä. Minä olen siellä. Olen yksi heistä. Ja siksi nyt vaihtuukin kertomuksen sija- ja aikamuoto!

 

 

Kannen paperi oli harmaa ja lisäväristä oli olemassa ainakin valkoista, turkoosia ja punaista versiota. En enää muista tarkemmin, siitä on kuitenkin tänä keväänä 25 vuotta. Kannen suunnitteli A-K Laine. Kuva-aihe löytyi tekijänoikeusvapaata clip arttia esittelevästä kirjasta, jonka löysimme Tampereen kaupungin kirjastosta. Lasten mekot ovat todennäköisesti 1800-1900 lukujen taitteen mainoksesta. Muistan, että lehden otsikkotekstin fontti oli vaikea valita. Muistelen ehdottaneeni A-K:lle, että hän tekisi tekstin käsin, kuten sitten tekikin.

 

Taitto tehtiin leikkaamalla ja liimaamalla, koska meillä ei ollut osaamista mihinkään taitto-ohjelmiin. Tuskin edes tiesimme, että sellaisia on olemassa. Tulostimme paperille kaikki kuvat ja tekstit ja leikkasimme ja liimasimme yksittäisiksi sivuiksi, jotka veimme kopioliikkeeseen paperisena nivaskana. Kaikki kahdeksan Irtoparta-lehteä on taitettu näin.

 

Painotekniikkaa kopioliike kutsui pikapainoksi, josta verkon hakukone ei osannut sanoa mitään. Otin yhteyttä henkilöön, joka oli tuolloin kyseisessä kopioliikkeessä töissä ja kysyin painotavasta. Sain vastauksen: ”Kyse oli kyllä tavallaan offset-menetelmästä, mutta ne perfektorit käyttivät edullisempia paperimastereita, eli "painolevyjä". jotka valmistettiin kameratekniikalla paperiselle painolevylle. Sen aikaisella tekniikalla peltisten painolevyjen valmistus vaati erikseen filmit ja värierottelut, eli hintaero silloin oli merkittävä.” Muistan, että harmaasävyt eivät tällä menetelmällä onnistuneet, siksi sarjakuvissamme oli aika rajutkin itse tehdyt rasterit. Painos, 300 kpl, myytiin nopeasti loppuun. Myyntihinta oli muistaakseni 10 markkaa. Otimme toisen painoksen, joka oli 200 kpl. Siihen emme painaneet lisäväriä kanteen.

 

 

Takakannessa oli kuva nukkekodin äitinukesta. Kuva oli otettu suoraan, toki fotarissa rasteroiden, joulun alla koteihin jaetusta lelukuvastosta, jonka sukupuolitetut lelut raivostuttivat minua. Olin käyttänyt samaa kotiaskareita tekevää äitiä samana keväänä taidekoulun lopputyössäni.

 

 

Lopputyöni oli metalligrafiikalla, kolmella värillä, vedostettu sarjakuva, joka käsitteli sukupuoli-identiteettiä ja binäärisiä sukupuolioletuksia ja -odotuksia. Silloin, vuonna 2001, minulla ei kylläkään ollut noin hienoja sanoja kuvaamana sitä, koska sanoja ei yksinkertaisesti ollut. Minulla oli vain taiteeni. Tämä on siis vain yksi ruutu sarjakuvasta. Tekstit ja kuvat ovat suoraan lelukuvastosta. Ehkä joskus esittelen koko teoksen täällä blogissani.

 

 

Jo saaman vuoden syksyllä ilmestyi Irtoparran seuraava numero. Tämän lehden kansi on näin jälkikäteen katsottuna, ehkä oli jo silloinkin, hieman kehno. Ilmeisesti kiireellä mutta innolla tehty. Oma tuotokseni siis.

 

Lehden teemana oli matka. Tampereen sarjakuvaseuran Sarjari-lehdessä oli, ja on yhä, aina yksi teema, jota kaikki piirtäjät käsittelevät, kukin tavallaan. Varastin idean, muttei se ei oikein meillä toiminut, koska Irtoparran tekijäkaarti oli hajanainen ja halusin, että kaikki naiset, nekin, joita en tunne, ovat tervetulleita mukaan. Teema saattoi olla vähän ulossulkeva jos piirtäjällä oli jo sarjakuva valmiina jostain muusta aiheesta.

 

Tässä vaiheessa minusta oli siis tullut lehden kustantaja nimimerkillä Hyeena kustannus. Tekijät saivat muutaman lehden ilmaiseksi ja ostaa sitä minulta kustannushintaan niin paljon kuin halusivat. Muuta palkkiota kukaan ei saanut.

 

Lehden taiteilijat olivat siis kaikki naisia. Nykyään tällainen tuntuu vanhanaikaiselta, mutta silloin se oli tapa saada oma äänemme kuuluviin hyvin miehisellä sarjakuva- ja pienlehtikentällä. Sille oli todella tarvetta. Keväällä 2001 mediataiteen opiskelija Asta Lius kysyi minulta, onko olemassa enää mitään sellaista lehteä kuin Naarassarjat, joka aiemmin ilmestyi. Siis naistekijöiden julkaisua. Kerroin, että ei ole, mutta voimme tehdä sellaisen. Asta jäi porukasta pois ja julkaisi yksin oman pienlehtensä, mutta hän löi kipinää kuivaan turhautumisen tuoheen ja sai Irtoparran leimahtamaan. Onneksi maailma on muuttunut, tai muutettu, niin että taiteilijan, oli hänen sukupuolensa mikä tahansa, ei tarvitse piiloutua maskuliinisen naamiointivälineen taakse ujuttautuakseen sarjakuvamaailmaan. Sydän pakahtuen onnesta katselen naisten, tyttöjen, muunsukupuolisten ja kaikkien vähemmistöjen tekemää sarjakuvataidetta sarjakuvatapahtumien pienlehtiosastoilla ja yhä enemmän myös isojen kustantamoiden osastoilla. Maailma on parempi kuin 25 vuotta sitten!

 

 

Takakannessa on jostakin virolaisesta julkaisusta repäisty kuva tupakka-askista ja sen alla (rasteroitu) teksti ”sigaretid Sex Sport poolast” eli Sex Sport savukkeita Puolasta, lieneekö muisto Viron reissustani vuodelta 1999, jonka sarjakuvamuotoinen matkapäiväkirja löytyy lehdestä.

 

 

 

Seuraavan vuonna, 2002, jatkoin yritystä teemallisen lehden maailmassa. Nyt teemana oli teini-ikä. Huomaan, että olen palannut tähän kansikuvan piirustustekniikkaan Polkimilla- ja Kotipehku-sarjakuvissa. Siis mustien alueiden värittämiseen värikynällä. Olinkin jo keksinyt sen 24 vuotta sitten.

 

 

Kansikuvan mallina oli 16-vuotiaana itsestäni ottama mahtava ”taidekuva”. Ai että! Kynttilät ja kaikkea! Ja olin vielä itse kehittänyt kuvan omassa, kylpyhuoneeseen rakennetussa, pimiössäni, jonka sydämenä toimi isäni Venäjältä tuoma melko kehno suurennuskone. Tässäpä olisi todella hyvä kuva kuvitukseksi Wikipedia-artikkeliin, jonka aihe olisi ”Taidelukiolaiset 1990-luvulla”! Tyypillinen esimerkki! Vaikka omasta mielestäni olin niiiin ainutlaatuinen.

 

Muistelen, että tällä lehdellä oli julkkarit ja näyttely Tampereen ylioppilastalon baarissa. Sarjakuvista oli pahville kiinnitettyjä isoja suurennoksia seinillä. Suurennokset oli tehty kopioliikkeessä, joka yleensä kopio rakennuspiirustuksia, eivätkä printit tulleet kovin kalliiksi, mikä olikin hyvä, sillä rahaa meistä ei kenelläkään ollut. Auttoi, että kuvissa ei ollut harmaasävyjä.

 

 

Neljännessä lehdessä vuodelta 2003 onkin oikein kahdella värillä pikapainettu kansi. Se on minun suunnittelemani. Nyt olen onneksi luopunut jo teemallisuudesta. Tuossa vaiheessa olin tosi innostunut 60-luvun naistenlehdistä, joita löysin kirpputorilta. Innostus kesti monta vuotta ja näkyy tulevissakin Irtoparroissa.

 

 

Takakanteen olen aika hienosti rasteroinut kuvan vanhasta lehdestä ja ennen kuin vein värierotellut paperit painoon, söhrännyt naiselle vielä tussilla irtoparran suoraan paperille, jolle musta väri oli eroteltu. Tuoteseloste on suoraan terveyssidepakkauksesta.

 

 

Olen alkuperäisen naistenlehden liisteröinyt myöhemmin vanhan pahvisen mappikotelon ympärille. Uskon, että kyseessä on Viikkosanomat, sillä siinä oli jo varhain hienoja värejä.

 

 

 

Viides numero ilmestyi vuonna 2004 ja se on taitettu kokonaan ilman tietokonetta. Aiempien lehtien rasteroinnit ja sisällysluettelot on tehty koneella (sitten tulostettu, leikelty ja liimailtu) mutta en yhtään muista missä, kenties vanhalla taidekoulullani, jonne olen jollain kepulikonstilla päässyt. Omaa konetta ei minulla vielä ollut. Tähän lehteen sisällysluettelo on tehty ilman tietokonetta, kirjainsapluunalla eli stensilillä.

 

Kannen suhteen palasimme juurillemme ja painoimme kuvan jääkaapista silkkipainolla. Kuva oli muistaakseni jälleen kirjaston clip art -kirjasta. Aivan mahtavia nuo teokset!

 

 

Kansia painetaan entisellä työhuoneellamme Pyynikin trikootehtaalla. Seulaa pitelee Elina Lind, raakkelia vetää allekirjoittanut, vihreine hiuksineen, ja töitä valvoo Johanna Lonka.

 

Lisävärivaihtoehtoja oli ainakin punainen, harmaa, pinkki, turkoosi ja kuvasta päätellen ruskea. Muut tekstit, jotka kannessa ovat, on leimattu ladottavalla leimasimella. Sillä samalla, joka keväällä toimi kehnosti. Olimme siis tilanneet painosta lehden, jossa kansissa ei ollut mitään kuvaa tai tekstiä. Painolla on lakisääteinen velvollisuus toimittaa kaikesta painamastaan ja tulostamastaan materiaalista vapaakappaleet kansalliskirjastoon arkistoitavaksi. Siellä on siis ilmeisesti Irtoparta 5 ilman kannen tekstejä ja kuvaa.

 

 

Kenties samoihin aikoihin painoimme silkkipainolla myös Irtopartaperheeseen t-paitoja, pikkuhousuja sekä kangasmerkkejä, joista Elina Lind ompeli myös pieniä pussukoita. Ovat olleet kovalla käytöllä kaikki nämä vuodet. Yhden paidoista olen muistaakseni lahjoittanut työväenmuseo Werstaan feminismikokoelmaan.

 

 

 

 

Tämä on itse itselleni painama tyynyliina. Kuva-aihe vanhasta kasvosaippuamainoksesta, joka lupasi ihmeitä akneen + irtoparta ilonaaman kasvoille.

 

 

Myös Irtoparta-rintanappeja tehtiin. En kyllä tarkkaan muista milloin ja missä. Ainakin jotain nappeja olen itse askarrellut jostain lainatulla rintamerkkikoneella, joitain olen aikoinaan teetättänyt If Society -levy-yhtiöllä. En muista yhtään miten tämän kontaktin olen saanut. Ehkä olen vain kysellyt ympäriinsä.

 

 

 

Vuonna 2005 kuudennen lehden hienon kerroksellisen sekatekniikkakannen taiteili jälleen A-K Laine. Sisältö oli toteutettu samalla tutulla pikapainolla mutta kansi oli värituloste. Värikansi tuntui ihan ihmeeltä. Pienessä tekstissä, joka ehkä näyttää kuvassa vain pisteiltä, lukee ”rakastaa ei rakasta”. Painoon veimme kannesta piirrosoriginaalin. Se sentään pystyttiin pienentämään, eli sen sai tehdä kaksinkertaisessa koossa. Myös sisäsivut vietiin painoon A4-koossa, vaikka lehden lopullinen koko on A5.

 

 

Seitsemännen lehden, 2006, kannessa, joka on minun ja A-K Laineen yhteistyö, ei ollut lainkaan lehden nimeä vaan se oli ainoastaan tarroissa, joita teetimme erikseen, leikkasimme kynsisaksilla käsin ja liimasimme jokaisen lehden kanteen. Painos oli 400 kpl, kuten kakkien edellistenkin lehtien, pois lukien ensimmäinen, josta painos oli 300 ja lisäpainos 200kpl. Tarrojen liimailu ei kuitenkaan ollut tylsää vaan teimme sitä porukalla ompeluseuran tapaan jutellen, puuhastellen ja kenties viiniä nauttien. Sydäntarroja oli ainakin kolme erilaista. Jälleen kannen estetiikka on haettu vanhoista naisten ja tyttöjen lehdistä.

 

Tällä sarjakuvalla oli myös viralliset julkkarit Tampereen Vastavirta-klubilla. Samalla ne olivat näyttelyni avajaiset samassa paikassa. Julisteen Shirley Temple on lehdestä leikattu kuva ja sen verran käsitelty, että teoskynnys ylittyy.

 

 

Takakannessa on muunnelma vanhasta hiusrasvan mainoksesta. Ylälaidan ”puhdas, raikas, suloinen…” teksti on itse asiassa kyseisen mainoksen yläpuolella olleesta Rexona-saippuan mainoksesta.

 

 

Alkuperäinen mainos on yhä kodissani esillä. Olen päällystänyt yhden kaapin vanhoilla lehtimainoksilla sekä lehtien värikkäillä kansilla.

 

 

 

Viimeinen Irtoparta ilmestyi vuonna 2007. Herkullisen värikannen oli taiteillut Johanna Lonka. Vaikka olin numerosta 2 lähtien kustantaja, lehden kollektiivista syntyprosessia kuvaa hyvin tämä pätkä pääkirjoituksesta: ”Tämä on viimeinen Irtoparta-lehti, jonka teen. (Ja ensimmäinen, jossa on pääkirjoitus) Mikäli joku haluaa jatkaa lehden tekemistä, olen siitä iloinen. En voi antaa siihen lupaa enkä voi sitä kieltääkään, sillä Irtoparta ei koskaan ollut vain minun lehteni, se oli Meidän. Se ei syntynyt vain yksin minusta ja minun tarpeestani tehdä sarjakuvaa, joten minä en voi sitä lopettaakaan.”

 

Kauan eläköön Irtoparta!

 

 

Ja Hyvää juhlavuotta rakas Irtoparta! Kiitos varastetuista ideoista Naarassarjat ja Sarjari! Kiitos kaikille, jotka ovat olleet Irtoparran taiteilijoita näinä vuosina, siinä järjestyksessä kun sarjakuvat ovat lehdessä ilmestyneet ja sillä nimellä, jolla ovat silloin toimineet, jos en tiedä muusta:

A-K Laine, Anne Savitie, Tiitu Takalo, Johanna Lonka, Katri Mononen, Henna-Leena Kallio, Hanneriina Moisseinen, Raila Knuuttila, Johanna Borgman, Heta Laitakari, Valpuri Talvitie, Heidi Saarela, Aura Ijäs, Heli Metsätähti, Teresa Camara Pestana, Vappu Jalonen, Solja Järvenpää, Elina Lind, Martina Meier, Helena Dias, Amina (Mia Vistilä), Diana Waldscheck (?), Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Henna Raitala, Kaija Papu, Mirkka Jalvo, Outi Vuoriranta, Tyttielina Riikonen, Sanni Seppä, Ante Anttila, Hannamari Matikainen, Saara Sillanpää, Kaisa Leka, Johanna Rossi, Julia Männistö, Mirja Ylänne, Lupi, Aino Louhi, Lotta Nevala ja Saara Piispa.